Luuserit, hölmöt ja sosiopaatit

Jos et ole vielä tutustunut amerikkalaiseen versioon brittiläisestä The Office -sarjasta, niin nyt on korkea aika. Normaaliin päällenaurettuun puolituntiseen sitcomiin tottuneelle The Office voi olla järkytys, mutta kun tajuaa, että ohjelman formaatti on tarkoituksella vähän erityyppinen, ja että paperifirma Dunder Mifflinin Scrantonin toimiston johtaja Michael Scott ei ole henkilö, johon katsojan kuuluukaan samaistua, alkaa ohjelma aueta.

Syy katsoa The Officea on se, että siinä karikoitu toimistodynamiikka antaa ihan helvetin paljon syvempää ymmärrystä siihen miten organisaatiot toimivat myös oikeassa elämässä, kuin esimerkiksi yksikään kauppiksen kurssi organisaatiopsykologiasta.

Karkeasti ottaen työntekijät voidaan jakaa kolmeen ryhmään: sosiopaatteihin, hölmöihin ja luusereihin. Käytännössä jokaisella meistä on osia kaikista kolmesta. Esimerkiksi luuseri voi tietyissä tilanteissa osoittaa sosiopaattimaisia piirteitä ja yhtä lailla sosiopaatti saattaa jossain välissä todeta, että elämä luuserina on helpompaa ja nautinnollisempaa.

Kuva: Hugh MacLeod, gapingvoid.com

Yllä olevasta kuvasta on tärkeä ymmärtää, että se ei kuvaa ainoastaan henkilöiden statusta organisaatiossa, vaan myös heidän taloudellista asemaa yhteiskunnassa. Luuseri on luuseri taloudellisessa mielessä, mutta kuten myöhemmin tulemme oppimaan, tiedostavana luuserina oleminen ei itse asiassa ole paskempi uravaihtoehto.


Hölmöt

Surullisin tilanne on hölmöillä (clueless). He ovat uransa alkutaipaleella luusereita, jotka ylittävät esimiesten odotukset, saavat aikaan eniten tuloksia ja ovat yrityksen ahkerimpia työntekijöitä. Hölmöksi heidät tekee pelisilmän puute mitä tulee urasuunnitteluun. Sen sijaan, että he olisivat proaktiivisia ja metsästäisivät parempia työtilaisuuksia, odottavat he kiltisti ylennyksiä ja palkankorotuksia. He antavat kaikkensa yritykselle, joka ei välitä heistä pätkääkään. Hölmö opiskelija taas on sellainen, joka pyrkii aina saamaan parhaan arvosanan kursseista ajattelematta lainkaan, mitä hän siitä oikeasti hyötyy.

Sosiopaatit ovat pelanneet itsensä johtotehtäviin yrityksessä ja osaavat tunnistaa ylisuoriutuvat luuserit. Jos tällainen ylisuoriutuja ei osoita sosiopaatin merkkejä ja pelaa itseään parempaan asemaan, on edessä tulevaisuus hölmönä pelinappulana. Sosiopaattien kannalta on edukkaampaa ylentää hölmöt keskijohtoon, koska tälloin heitä voidaan käyttää mahdollisina syntipukkeina esimerkiksi riskaabeleissa uudellenorganisoinneissa, yrityskaupoissa tai projekteissa, jos homma menee pieleen.. Kunnon sosiopaatti panee arveluttavan projektin johtoon hölmön managerin, jonka niskoille voidaan sysätä syy projektin epäonnistumisesta.

The Office -sarjassa Michael Scott, Scrantonin toimiston johtaja on entinen huippumyyjä, joka sai ylennyksen - eikä ole tajunnut pyytää palkankorotusta kertaakaan sen 14 vuoden aikana, jonka hän on ollut toimiston esimiehenä. Sen lisäksi, että Michael on tyyppiesimerkki hölmöstä keskijohtajasta, hän on myös pelottavan realistinen ikkuna kognitiiviseen dissonanssiin: Michaelilla on vankkumaton usko omiin esimiestaitoihinsa. Vaikka hän kuinka mokaisi tai joutuisi tilanteeseen, jossa näiden taitojen puute nousee esiin, onnistuu hän säilyttämään uskon omiin olemattomiin kykyihinsä.

Muita merkittäviä hölmöjä sarjassa ovat Dwight Schrute - nykyinen tähtimyyjä - sekä myöhemmin mukaan tuleva Andy Bernard.


Sosiopaatit

Tässä yhteydessä sosiopaatti ei tarkoita sosiopaattia psykologisessa mielessä. Sosiopaatit organisaatiossa pystyvät kyllä kokemaan tunteita ja empatiaa, mutta heillä on myös tarpeeksi kylmää päättäväisyyttä olla välittämättä niistä, kun siitä on itselle hyötyä.

Mahtava esimerkki sosiopaattimaisesta pelisilmästä on jakso jossa Dunder Mifflinin Scrantonin ja Stamfordin toimistot halutaan yhdistää. Taustalla on tavoite saada Stamfordin toimiston sosiopaattijohtajalle ylennys ja parempi asema organisaatiossa. Hän kuitenkin päättää hyödyntää tulevaa ylennystä työmarkkinoilla ja siirtyy kilpailevalle firmalle vielä parempaan asemaan.

Sekä luuserit että sosiopaatit tajuavat aikaisessa vaiheessa, että organisaation pohjalla oleminen ja siellä ahkeroiminen ei kannata. Sosiopaattien ratkaisu tähän dilemmaan on pelata itsensä parempaan asemaan organisaatiossa. Ryan teki työharjoittelun Dunder Mifflinissä ja sai vakituisen paikan toimiston rookie-myyjänä. Pian hän kuitenkin huomasi olevansa täysin toivoton myyntityössä. Sen sijaan että Ryan olisi yrittänyt tulla paremmaksi myyjäksi, hän jää odottamaan tilaisuutta liikkua uralla eteenpäin. Yksi menestyvien ihmisten ominaisuus on keskittyä omiin vahvuuksiin heikkouksien sijasta. Ryan ei tuhlaa energiaansa myyntityön opetteluun ja kun sopiva tilaisuus tulee, päätyy Ryan suoraan vanhan pomonsa Michaelin esimieheksi.


Luuserit

Sosiopaatit ja luuserit erottaa toisistaan se, että sosiopaatit pelaavat itseään uralla eteenpäin, kun taas luuserit toteavat, että koko touhussa ei ole mitään järkeä ja päättävät hankkia elämälleen sisällön työn ulkopuolelta. He menevät työelämässä siitä missä aita on matalin, jotta mahdollisimman paljon aikaa ja energiaa on käytössä työn ulkopuolisiin aktiviteetteihin: Pam maalaa, Stanley tekee ristisanatehtäviä ja Angelalla on kissansa.

Suurin osa The Office -sarjan hahmoista kuuluu tähän kategoriaan. He tarjoavat linssin, jonka kautta tarkastella hölmöjen ja sosiopaattien toimia organisaatiossa. He ovat myös helpoimmin samaistuttavia hahmoja sarjassa.


Mitä hyötyä tästä kaikesta on sitten oman uran kannalta? On hyvä tiedostaa kuinka paljon on valmis uhraamaan sosiopaattimaisten peliliikkeiden takia: raha ja status eivät itsessään takaa onnellista elämää. Sarjan sosiopaatit ovat suurimmaksi osaksi hyvin itsetuhoisia ihmisiä.

Luuserin polku taas voi olla hyvinkin toimiva, mikäli ymmärtää siihen sisältyvät dynamiikat ja hyödyntää täysin luuserina olon vahvuudet. Voisin esimerkiksi itse jäädä helposti SAP-asiantuntijahommiin organisaatioon, jossa saa itse pitää huolen työajoistaan. Kokemus on osoittanut, että tämä työ on suhteellisen hyväpalkkaista ja helvetin helppoa. Työaikojen vapaus mahdollistaisi sen, että päivän hommat tulisi tehtyä muutamassa tunnissa, joten aikaa jäisi reilusti omiin harrastuksiin.

Jos haluaa suunnitella uraansa (ja elämäänsä!) järkevästi tulee suurin osa meistä asettumaan jonnekin luuserin ja sosiopaatin välimaille. Tietyissä tilanteissa sosiopaattimaiset liikkeet ovat poikkeuksellisen hyödyllisiä, mutta ilman luuserimaisia piirteitä ei elämä tule olemaan kovinkaan nautinnollista. Täydellinen sosiopaatti uhraa perheen, ihmissuhteet ja kaiken muun statuksen ja rahan vuoksi.

Hölmöillä sen sijaan ei ole muuta kuin kognitiivisesta dissonanssista kumpuava valheellinen toivo paremmasta.


Jos aihe kiinnostaa lisää, suosittelen varaamaan tunnin aikaa, pari kuppia kahvia ja lukemaan Venkatesh Raon kattavan artikkelisarjan jossa käydään paljon tarkemmalla tasolla läpi luusereiden, hölmöjen ja sosiopaattien keskinäistä dynamiikkaa: The Gervais Principle.